Säpsähdin herätyskellon soittoon. Olin hiestä aivan läpimärkä. Minun oli herättävä viideltä, jotta olisin ehtinyt seitsemältä lähtevään junaan kohti Pasilaa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

  Torkahtelin koko junamatkan ajan. Perille päästyäni soitin hastattelija Björnelle, että tulisi hakemaan minut asemalta. Hän oli lyhyt ja harmaantunut, pitkän päivätyön tehneen näköinen suomenruotsalainen.

   – Mitä jos sinulla olla oma firma? Björne kysyi heti noustessani hänen kyytiinsä.

   – En ole vielä aivan varma, vastasin.

   – Katsoa kuitenkin näyttely, kun kerran tänne tulla. En tiedä tanskalaiset ja ruotsalaiset isännät mitään. Kaikki olla avointa, mutta osta sinä oma diiseli. Semmonen ei paljo maksa. On myytävä milli vuodessa, että elät.

   Tällöin ajattelin heti, että myttyyn meni, vaikka niin lupasi puhelimessa auton ja osallistua kuluihin. Taisi nuukuus iskeä ja tiedä vaikka Björne olisi soittanut edelliselle esimieheni, joka tietysti oli ehkä mustamaalannut kykyni.

   Seuraavaksi kävimme läpi vanhaa asiakasrekisteriä. Aina väliin Björne tokaisi, että se asiakas kävi juuri näyttelyssä ja toinen taas messuilla.

   – Älä käydä Jakobstad. Minä hoita sen kaksikymmentä vuotta. Stadiin tekisi mieli keskittyä, mutta mökki olla Vasassa, kielsi Björne ja pyöritteli kynäänsä.

   Pääsimme lopulta asiakaslistan loppuun. Olin havainnut, että Björne oli mitään häikäilemättä kirjoittanut ylös koko ajan luettelemiani asiakkaitten nimiä. Nämä olivat nimittäin ostaneet minulta hänen maahantuomia tuotteitaan, joita edellinen esimieheni firma oli myynyt. 

   – Entä ne puhelimessa lupaamasi matkakulut ja peruspalkka, jos aloitan palveluksessasi? sain lopulta kysytyksi.

   – Kielimuuri, kielimuuri! Björne huudahti ja nauroi ilkikurisesti.

   Tästä mieleeni palautui kymmenen vuoden takainen tapaus Närpiössä. Siellä olin mennyt paikalliseen kello- ja kultasepänliikkeeseen ja yrittänyt lähestyä kauppiasta suomenkielellä. Ensikäynnillä minulle kohauteltiin vain olkapäitä, mutta vuoden päästä sinnikkäänä yksilönä päätin kokeilla onneani uudelleen. Tällöin yritin huonolla kouluruotsillani aloittaa kaupankäynnin. Tähän kauppias totesi, että kyllähän hän suomeakin osaa. Meistä tuli tämän jälkeen mitä parhaimmat ystävät ja liikesuhde laajeni vuosien mittaan merkittävästi.

   Lopuksi työnsin Björnelle allekirjoitettavaksi työvoimasta hakemani kaavakkeen.

   – Vai liikuvusavustus! hän huudahti. – Hei Inga, hae näitä pino. Päästä tekemä kaupa ilman kuluja!

 

Palkittu SMKJ:n 110-vuotisjuhlakirjoituskilpailussa kolmannella palkinnolla 26.12.2005 (200 euroa). www.saulisalomaa.tk